Eilen tapahtui jotain, mitä en olisi ikinä uskonut täällä tapahtuvan. Pitää ensin vähän pohjustaa. Viime tiistaina, eli viikko sitten, mulla alkoi selkä vihoitella. Keskiviikkona selkä oli jo niin kipeä, että pyysin äitiä viemään mut päivystykseen. Äidillä oli kuitenkin rankka työpäivä takana, ja lupasi viedä mut seuraavana päivänä lääkäriin. 
      Lääkäri totesi, että iskias vaivaa ja määräsi kolmea erilaista särkylääkettä; tulehduskipulääkettä, panadolia ja tosi vahvaa kolmiolääkettä. Sitten äiti osti mulle lääkkeet ja ruokaa ja heitti mut kotiin. Olin tästä niin kiitollinen, että melkein mykistyin.
      Kolmiolääkkeet oli niin vahvoja, että ne pisti mun pään ihan pyörälle. Kipua ei tuntunut, mutta mä vaan nukuin tai olin kamalan tokkurainen. Sunnuntai-iltana päätin lopettaa kolmiolääkkeiden syömisen.
      Seuraava yö meni valvoessa. Olin nukkunut liikaa, ja panadoli ja burana ei vienyt kipuja pois. Maanantaiksi oli sovittu hoitajan käyminen mun kotona. Koti oli kuitenkin sairastamisen takia päässyt sotkuiseksi, eikä mulla ollut sellainen oli että jaksaisin istua ja jutella niitänäitä. Lähetin hoitajalle viestin, missä kerroin että haluan perua visiitin selkävaivojen takia.
     Aamulla uupumus vei voiton kivuista, ja mä vaivuin syvään unettomaan  uneen. Paria tuntia myöhemmin mä heräsin johonkin ääneen. Könysin itseni ylös sängystä, ja pääsin juuri olohuoneeseen, kun tukitiimin hoitaja käveli mun kotiin sisään!! Mä olin hemmetin väsynyt, kipuinen ja kiukkuinen.
     Äiti oli kuulemma aamulla soittanut mun tukiohjaajalle, ja kertonut olevansa huolissaan kun mä olen vaan yksin kotona. Tästä ne oli sitten huolestunut ja vauhkoontunut, kun mä en vastannut puhelimeen. Ohjaajat oli soittanut sitten mun äidin paikalle avaamaan mun asunnon oven! Siinä niillä oli vielä pokkaa kysyä, että pääsisikö opiskelijakin mukaan mun kotiin. Joo, takuulla, ja varmasti EI. "Me oltiin niin huolissamme.." ne puolusteli käytöstään. Viis siitä, että mulla on koko tää puoli vuotta sujunu loistavasti. Mä oon ollut tosi onnellinen, lukuunottamatta sitä että joskus oon ollut vähän yksinäinen. Vointi on kuitenkin parantunut kokoajan. Kaikki tää unohtui tosta noin vaan. Nyt mulla on sellanen olo, ettei mua enää kuunnella tai uskota.
     Selkäkipuisena, väsyneenä ja vittuuntuneena sain sitten kuunnella nuhteita siitä, kun en avannut ovea, ja jouduin pohtia miten saisin enemmän sisältöä mun arkeen. On varmaan ihan arvattavissa, etten ollut kovinkaan vastaanottavainen.
     Nyt tulee kevät, ja Lahdesta alkaa taas vapautua pieniä asuntoja. Mä suunnittelen muuttoa pois. Mä rakastan tätä asuntoa, ja tykkään myös tukiasumisesta, mutta en halua elää sen pelon alla, että tänne voisi kuka vaan marssia koska tahansa sisälle.