Tänään oli haastattelut säätiölle kokemusasiantuntijaksi. Niinhän siinä kävi, että koulutukset alkaa parin viikon päästä!!
      Musta on ihan mieletöntä että pääsen tekemään päihde- ja mielenterveystyötä, eli sitä mistä mä olen haaveillut ihan hirmusen pitkään. Lisäksi ne hakee säätiölle erilaisia selviytymistarinoita, ja mä alan siinä olla loistava tähti. En tiedä missä näitä tarinoita käytetään, mutta oon hyvin valmis kyllä kertomaan mun tarinaa niin monelle kun vaan on kuuntelioita.. Josta tulikin mieleen, että voisin sen tarinan joku päivä kirjottaa tännekin.. Mä en osaa kuvailla miten outoa ja ihanaa on ajatella itseään masennuksesta kuntoutujana, eikä enää masentuneena ihmisenä. Mä olen ollut masentunut niin pitkään kun muistan. Onko se nyt oikeasti kaikki takanapäin?
      No mutta takaisin aiheeseen. Koulutuksen jälkeen mä todennäköisesti alan käydä kotikäynneillä koulutetun hoitajan kanssa, eli pääsen ihan tosissaan kuulemaan ihmisten tarinoita, ja antamaan ensikäden apua.
      Haastattelussa ne silminnähden ihan ihastui muhun. Ne kysyi esimerkiksi, että missä suhteessa mä voin auttaa asiakkaita enemmän, kuin hoitaja. Mietin hetken ja sanoin, että on ihan eri asia puhua kokkaamisesta ihmisen kanssa, joka on tehnyt makaronilaatikkoa, kuin sellaisen kanssa joka on vain lukenut reseptin. Mulle tuli tyhmä olo, mutta ne nyökytteli, hymyili ja näytti siltä kun olisin keksinyt jonkun elämää suuremman viisauden.
     Miten mahtavaa on, että mä pääsen hyödyntämään kaikkea surkeutta ja kauheutta, mitä mä oon käynyt läpi? Se ei ole enää hukkaan tuhlattua aikaaa..

Huomenna mulla on vihdoinkin se pitkään odotettu aika lääkärille. Nyt sitten rumpujen pärinää.. Laittaako se heti lähetteen eteenpäin, vai pitääkö tässä tehdä jotain sirkustemppuja sitä ennen.

Nyt lääkkeet naamaan ja unille. Öitä!:)