Sain sen kirjotettua, ja nyt laitan sen tänne. Se on piiiiiitkä, kahdeksan sivua. Ja siltikin siitä jäi paljon juttuja pois.. Ja jostain syystä fontti muuttuu tuolla matkalla, enkä saa sitä korjattua.
Enivei, enjoy!:)

Tasan 29 vuotta ja kuusi kuukautta sitten tähän maailmaan syntyi tyttövauva kello 10.03. Minä. Olin äitini toinen, ja isäni ensimmäinen lapsi.

Lapsena olin ihan tavallinen tapaus. Opin kävelemään ja puhumaan normaalin ikäisenä. Ainoa, mikä minussa oli poikkeavaa, oli äitini mukaan minun ulkonäköni. Olin kuulemma valtavan kaunis lapsi. Ihmiset pysähtyivät kadulla ihastelemaan suuria ruskeita silmiäni ja tummaa paksua tukkaani. Olin hyvin kiltti ja iloinen pieni tyttö.

Varhaislapsuuteni oli onnellista aikaa. Äiti ja isä kävivät töissä, välillä kävimme ulkomailla ja useimmat lomamme vietimme kesämökillämme Karjaalla merenrannassa.

Jossain vaiheessa asiat alkoivat kuitenkin mennä huonompaan suuntaan. Niin kauan kun muistan, vanhempani joivat joka viikonloppu. Pikkuhiljaa alkoholi alkoi näkyä arjessamme. Äiti ja isä riitelivät humalassa usein. Kun oli riitoja, oli myös väkivaltaa. Isäni kuulemma ylpeili sillä, miten löi äitiä vain sellaisiin paikkoihin, että mustelmat pystyi peittää vaatteilla. Tämä oli minulle normaalia arkea. Se kertoo jo jotain, kun ensimmäinen paras ystäväni, Linda, itki minulle kerran kun oli nähnyt äitinsä humalassa. Lohdutin Lindaa sanomalla, että näen omaa äitiäni vähän väliä humalassa, ei se ole iso juttu.

Kun olin 6-vuotias, pikkusiskoni Virpi syntyi. Se päivä oli hassu ja onnellinen. Isäni ei mennyt synnytykseen mukaan, vaan oli minun kanssani kotona. Muistan kiinnittäneeni siihen huomiota, miten levoton isä oli. Hän oli vähän väliä puhelimessa, sitten tupakalla, ja seuraavaksi keitti jo kahvia. Tarjosi hän minullekin mukillisen, joka oli epätavallista. Kesken kahvittelun tuli paljon odottettu puhelu sairaalasta. Kahvikupit sai jäädä pöytään, ja me lennähdimme Jorvin sairaalaan.

Muistan kun minulle näytettiin pieni pikkusiskoni lasin takaa. ”Se on niin pieni...!” muistelen ihmetelleeni.

Virpin syntymän jälkeen asiat huononivat aina vain kiihtyvämpää tahtia. Äiti ja isä joi, riitelivät, ja pikkuhiljaa isäni alkoi olla enemmän ja enemmän poissa kotoa.

Isäni kohteli myös isoasiskoani, Helenaa, huonosti. Itseasiassa ”huonosti” on liian lievä ilmaisu. Isäni oli ilkeä ja julma. Hän nimitteli Helenaa rumasti, ja taisi hän Helenaakin pahoinpidellä. Noista ajoista en enää muista paljon, koska aika on armollisesti kullannut muistoni.

Kerron yhden muiston, mikä on pinttynyt mieleeni. Tämä on tainnut tapahtua jo ennen Virpin syntymää, koska en muista Virpin olleen paikalla.

Asuimme rivitalokolmiossa. Minulla oli yhteinen huone Helenan kanssa, ja vanhemmillani oli toinen makuuhuone. Helena oli joka toisen viikonlopun omalla isällään, ja tämä tapahtuma sijoittuu juuri tuollaiselle viikonlopulle. Oli perjantai tai lauantai. Vanhempani olivat juoneet koko illan, ja tottakai ohjelmassa oli sitten myös riitoja ja tappelua. Olin jo nukkumassa, ja heräsin hirveään meteliin. Äiti oli lukittautunut vanhempieni makuuhuoneeseen, ja isäni hakkasi ovea. Isäni kiroili, huusi ja potki ovea. Menin isäni viereen ja rukoilin häntä tulemaan nukkumaan Helenan sänkyyn. ”Joojoo, kohta”, isäni yritti rauhoitella minua. Isäni murjoi ovea koko painollaan, minä itkin vieressä. Lopulta ovi antoi periksi, ja isäni ryntäsi makuuhuoneeseen. Äitini nappasi sängyn vieressä olevan puhelimen käteensä, ja soitti poliisille. ”Tulkaa tänne pian, toi hakkaa mut!” äitini sanoi puhelimeen. Jostain syystä isäni kuitenkin tyyntyi. Kömmimme kaikki kolme vanhempieni parisänkyyn nukkumaan. Isäni valitteli kipeää kättään. Kai siinä tulee käsi kipeäksi, kun menee ovesta läpi? Lopulta poliisit tulivat ovemme taakse. He soittivat muutaman kerran ovikelloa, ja poistuivat sen jälkeen.

Onneksi sen koommin ei ollut ainakaan minun läsnäollessani näin isoja selkkauksia.

Juominen, riitely ja väkivalta kuitenkin jatkui. Kukaan ulkopuolinen ei huomannut mitään. En osannut hakea apua, koska en tiennyt että asiat ovat pielessä.

9-vuotiaana isäni isä, Keijo, lupasi viedä minut Amerikkaan ja Disney Worldiin. (Keijoa ei saanut kutsua vaariksi, eikä papaksi. Hän tunsi olevansa liian nuori sellaiseen.) Lähdimme matkalle tammikuussa 1993. Isäni vei meidät lentokentälle. Mukaamme lähti myös eräs Keijon naisystävistä.

”Muista olla kiltisti”, isäni sanoi ennen kun lähdimme matkaselvitykseen. Ajattelin silloin, että ainahan minä olen kiltisti, mutta ulospäin hymyilin ja vakuutin olevani.

Tässä vaiheessa minulle selvisi, että myös Keijo käyttää alkoholia todella runsaasti. Kun pääsimme Miamiin hotelliimme, Keijo ei meinannut pysyä pystyssä, kun oli koko matkan ajan ryypännyt niin reilusti. Se ei ollut mikään iloinen rantaloma, vaan istuskelimme paljon baareissa. Kyllä me muutaman kerran kävimme myös rannalla ja hotellin uima-altaalla. Koko reissun kohokohta oli kahden päivän reissu Disney Worldiin Orlandoon. Siellä toimimme juuri kuin minä halusin. Teimme mitä halusin, ja menimme mihin minä halusin. Mieleeni on sieltä painunut upeat ilotulitukset molempina iltoina. Sellaista väriloistoa en ole nähnyt sen jälkeen.

Kun palasimme Suomeen, lentokentällä oli vastassa isäni sijasta kummitätini ja hänen miehensä. Ajattelin itsekseni, että isäni on varmaan niin kännissä, ettei voi tulla lentokentälle.

Kun pääsimme kotiin, kysyin heti äidiltäni:”Missä iskä on?” Äiti pyysi minua yläkertaan. Menimme olohuoneen ohi, ja kirjahylly oli täynnä kukkia, ihmettelin sitäkin ääneen. Menimme vanhempieni makuuhuoneeseen ja istuimme sängyn laidalle. Äitini istui viereeni ja Keijo minua vastapäätä Virpin sängylle. ”Iskä kuoli viime tiistaina”, äitini sanoi. Muistan sen hetken edelleen kirkkaasti, kuin se olisi tapahtunut eilen. Olin järkyttynyt, jouduin pinnistelemään itkun ulos. ”Tulihan se itku sieltä”, muistan ajatelleeni. Keijo itki, ja vakuutti minulle, että kyllä me pärjätään. Kummitätini tuli huoneen ovelle. Nousin ja menin halaamaan häntä. ”Näin isot tytöt halaa sukulaisia”, muistan ajatelleeni silloin. Jälkikäteen on helppo sanoa, että olin shokissa ja järkyttynyt. Siksi ajatukseni olivat niin epäjohdonmukaisia. Tässä vaiheessa muistini sumenee.

Myöhemmin sain kuulla, että isäni oli tullut kesken työpäivän sairaana kotiin valittaen pahaa oloa. Äitini sattui olemaan juuri lomalla sinä päivänä. Isäni makasi sohvalla ja oksenteli. Yht'äkkiä hän kutsui äitini luokseen ja pyysi ottamaan kädestä kiinni. Isäni oli valkoinen kuin lakana, ja aivan kylmän hien peitossa. Äiti päätti tilata ambulanssin. Ambulanssia odotellessa isä alkoi haukkoa henkeään ja meni tajuttomaksi. Ambulanssi saapui ja elvytys aloitettiin. Paikalle tilattiin myös Medi-Heli. Elvytys jouduttiin lopettamaan tuloksettomana.

Isäni oli kuollessaan 32-vuotias.

Ruumiinavauspöytäkirjasta selvisi, että isäni oli ottanut liian pitkän aikaa liikaa beetasalpaajia, ja lääkkeainetta oli kertynyt kymmenkertainen määrä elimistöön, joten sydän pysähtyi. Isäni otti beetasalpaajia mm. helpottaakseen krapulan oireita. Lopullinen kuolinsyy oli vahingossa aiheutettu lääkkeiden yliannostus.

Elämä kuitenkin jatkui. Palasin muutaman päivän päästä kouluun. Minua oltiin kiusattu koulussa jo esikoulusta lähtien, mutta nyt ilkeät kielet olivat hiljaa. Äitini oli soittanut kouluun ja pyytänyt opettajaa kertomaan, että isäni on kuollut. Tuli tervetullut tauko kiusaamiseen, joka helpotti arkeen palaamista.

Alkoholi kuitenkin jäi osaksi arkea, sillä äiti jatkoi juomista. Yleensä hän joi vain viikonloppuisin, mutta silloin hän joi itseltään tajun kankaalle ja sammui sohvalle. Häntä ei saanut millään herämään siitä, ja lukemattomat kerrat me Virpin kanssa itkimme sammuneen äidin vieressä, joka vain kuorsasi ja välillä sopersi jotain selittämätöntä.

Aikaa kului. Koulukiusaaminen alkoi pikkuhiljaa jatkua. Yritin kertoa siitä kotona, mutta äiti oli niin kietoutunut omaan suruunsa ja siitä selviämiseen, että minä sain jäädä yksin. Koska Virpi oli vasta 3-vuotias, hän sai huomiota. Minä olin näkymätön ja kuulumaton.

Jossain vaiheessa äiti ilmeisesti havahtui siihen, että olin jäänyt liian vähälle huomiolle, ja me lähdimme Kosille Kreikkaan. Se matka oli katastrofi. Sää oli kamalan huono, ja äiti oli suurimmaksi osaksi humalassa. Eräänä iltana äitini iski suomalaisen miehen ja harrasti tämän kanssa seksiä, kun minä makasin omassa sängyssä valveilla vain parin metrin päässä.

Elämä jatkui. Koulukiusaaminen paheni pahenemistaan. Isän kuoleman jälkeen minulle alkoi pikkuhiljaa kertyä painoa. En ollut missään vaiheessa lihava, vain vähän normaalia paksumpi. Tästä kiusaajat riemastuivat. Olin muutenkin hiljainen ja herkkä, eli oiva kohde kiusaamiselle. Eikä minulla ollut ketään, kelle kertoa. Minulla ei ollut edes ystäviä koulussa, olin aina yksin.

Ala-aste loppui ja yläaste alkoi. Toivoin silloin kiusaamisen loppuvan, mutta turha toivo. 13-15-vuotiaat ovat niin nuoria, että pystyvät huomaamattaan olemaan kamalan julmia, ja kuitenkin niin vanhoja, että tajuavat iskeä juuri arimpaan paikkaan. Olin ”body-Päivi”, ”vitun läski” ja en edes muista mitä muuta.

Näihin aikoihin äiti alkoi seurustella erään Jonin kanssa. Joni oli ammatiltaan poliisi ja hän oli narsisti. Olin edelleen näkymätön kotona, välttämätön paha. Yritin kotona kertoa kiusaamisesta, mutta vastaus oli:”Laihduta!”

Virpi sai edelleen huomiota, koska oli lapsi, ja minä kostin tätä Virpille. Olin kamala. Haukuin Virpiä kokoajan, ja monet kerrat kävin myös käsiksi Virpiin. Se oli esimerkki, jonka olin itse lapsena oppinut.

Äitini pisti parisuhteensa kaiken edelle. Kerran äiti linnottautui huoneeseeni Jonin kanssa katsomaan pornoa. Kun raivostuin tästä, äitini heitti minut pihalle. Asuin neljä päivää Keijon luona, kunnes äiti soitti ja haukkui Keijon tästä hyvästä. Keijo sai käskyn tuoda minut kotiin. Minä puolestani jouduin pyytää Jonilta anteeksi suuttumistani.

Tämän jälkeen en ollut kotona enää näkymätön. Minua haukuttiin ja arvosteltiin. En tehnyt tarpeeksi hyvin mitään, ja puolet kaikesta tekemisestäni tein väärin. Oli aihe mikä hyvänsä.

Koulussa olin saanut kaksi ystävää, Jennin ja Elinan. Heille vuodatin monet kerrat kamalia oloja kotona. He kannustivat minua kertomaan tästä eteenpäin. Kerran keräsin rohkeuteni, ja menin terveydenhoitajan luokse keskustelemaan asiasta. Kerroin kaiken mikä mieleeni tuli. Terveydenhoitaja kirjoitti kaiken ylös, ja lupasi ottaa yhteyttä sosiaalityöntekijään. Sitten kerroin Jonin olevan poliisi, en tiedä miksi. Terveydenhoitajan asenne muuttui. ”No mutta jos nyt ensin keskustelet näistä asioista kotona..” sanoi terkkari, ja lähetti minut oppitunnille.

Jotenkin kompastelin tieni läpi yläasteen. En koskaan tehnyt läksyjä, ja vain harvoin luin kokeisiin. Tämä näkyi keskiarvossani, joka oli noin seiskan luokkaa. Äiti ja Keijo painostivat minua lukioon. Itse olisin halunnut lähteä ammattikouluun. Aina kun pohdiskelin jotain ammattia, äitini keksi syyn miksi minusta ei olisi siihen. Kampaajan työhön minulla ei ollut fyysistä kuntoa. Kokin ammattiin en ollut tarpeeksi järjestäytynyt. Mietin jopa sähköasentajan ammattia, mutta siihen en ollut tarpeeksi fiksu. Yhteishaussa hain kiltisti eri lukioihin. Yhdeksäs luokka loppui, enkä huonon keskiarvon takia päässyt mihinkään lukioon. Päätin jäädä kymppiluokalle vanhaan kouluuni.

Rippileirillä olin saanut uusia kiusaajia eri kouluista, ja osa näistä kiusaajista tuli kymppiluokalle. Tässä vaiheessa olin ”sotarnorsu”, ”mursu”, ”Tantor” jne. Olin jälleen yksin. Nyt minua kiusasivat sekä tytöt, että pojat. Pahin kiusaajani oli Kim, joka oli ollut samalla rippileirillä kanssani. Hän piti huolta, ettei kukaan vaan unohtanut ”lempinimiäni”. Hyvänä kakkosena tuli kiusaajista tyttö nimeltä Jenny. (Vuosia myöhemmin Jennyn äiti kuoli Sellon ammuskelussa. Tämän ansiosta uskon karman lakiin.)

Eräänä päivänä minun juttusilleni tuli tyttö nimeltä Laura. Hän oli myös luokallani. Istuimme koulun rappusilla välitunnilla, ja juttelimme niitä näitä. Meillä synkkasi heti. Hetken aikaa koulussa oli helpompaa, kun oli joku tukena. Laura antoi myös samalla mitalla takaisin kiusaajilleni, ja sai näin osan luokkani tytöistä minun puolelleni. Tästä huolimatta kiusaaminen oli pahempaa kuin ikinä. Aloimme Lauran kanssa lintsaamaan koulusta. Kymppiluokan loppuaika menikin niin, etten paljoa näyttänyt naamaani koulussa. Jotenkin ihmeellisesti keskiarvoni kuitenkin nousi, ja ihmeekseni pääsin lukioon.

16-vuotiaana aloin seurustella ensimmäistä kertaa. Pate oli minua neljä vuotta vanhempi, eikä meillä ollut mitään yhteistä. Silti seurustelimme 1,5 vuotta. Osittain se oli onnellista aikaa, mutta osittain taas ei. Meillä ei ollut paljoa yhteistä juttelemista. Jos kerroin omia kuulumisia Patelle, esimerkiksi miten koulupäivä oli mennyt, Pate saattoi keskeyttää minut sanomalla ”Mua ei vois vähempää kiinnostaa toi juttu.” Lopulta erosimme. Ero oli minulle vaikea, sillä Pate oli kaikesta huolimatta ensirakkauteni.

16-vuotiaana minulla diagnosoitiin masennus ensimmäistä kertaa. Äiti ei kuitenkaan uskonut tätä, eikä antanut minun alkaa syödä masennuslääkkeitä, koska äidin mielestä olin ”vaan laiska”.

Tässä vaiheessa voisi olla hyvä hetki kertoa enemmän Keijosta. Isäni kuoleman jälkeen Keijo alkoi olla aina enemmän näkyvässä roolissa elämässäni. Keijo oli siis isäni isä. Varakas mies, joka oli kunnallispolitiikassa mukana. Helenan jälkeen Keijo alkoi seurustella Hanna-nimisen naisen kanssa, ja Hanna muutti Keijon luokse asumaan.

Hanna oli ammatiltaan ompelija, ja mikäs sen mukavampaa teinitytölle, kuin oma ompelija keneltä voi tilata haluamiaan vaatteita. Silti minulla oli aina tunne, ettei Hanna pidä minusta.

Keijo asui isossa ja kauniissa omakotitalossa, jossa oli uima-allas. Siitä lähtien kun opin uimaan, tykkäsin käydä Keijolla uimassa. Otin aina kavereita mukaan, olihan se hieno tapa vähän rehennellä. Usein kun olimme Keijolla uimassa, Keijo tuli myös altaaseen. Alasti. Samalla hän hipelöi haaruksiaan. Minusta tämä ei ollut ihmeellistä, koska olihan kyseessä Keijon allas. Kun eräs ystäväni kertoi tästä äidilleen, hän sai tiukan kiellon päästä enää Keijolle. Minä ihmettelin tätä silloin kovasti, mutta nyt ymmärrän hyvin.

Kun Hanna ompeli minulle vaatteita, ja olin sovittamassa niitä, Keijo yritti aina viivytellä paikalla niin, että näkisi minun riisuvan. Jouduin yleensä komentaa Keijon pois paikalta. Kerran kun Keijo lähti pois, hän sanoi:”Minun mielestä Päivin pitäisi käyttää läpinäkyviä vaatteita..” Myös Virpi sai osansa Keijon kummallisuuksista. Kerran Virpi halasi Keijoa, ja Keijo työnsi kielensä Virpin suuhun. Kun kerroimme näistä tapauksista äidille, äiti totesi Keijon olevan vaan vähän hassu. Vasta noin vuosi sitten tajusin Keijon olevan pedofiili.

Keijo kustansi koulunkäyntini ja autokouluni. Kun olin saanut kortin, Keijo osti minulle oman auton. Ihan uuden Nissan Micran. Tämän myötä aloin olla enemmän ja enemmän koulusta pois.

Lukio ei ollut koskaan kiinnostanut minua, ja nyt oli paljon mukavempaa ajella kaikki yöt, kuin tsempata koulussa. Olin saanut uuden ystävän, Sarin, joka oli kanssani samoilla linjoilla. Sari oli minua vuotta vanhempi ja asui jo omillaan. Äiti ei luonnollisesti pitänyt lintsailuistani, joten muutin Sarin luokse.

Eräänä viikonloppuna eräs kaverini Tony soitti, ja kysyi haluaisimmeko hakea hänet ja hänen ystävänsä Samin ajelemaan. Kävimme nappaamassa Tonyn ja Samin kyytiin. Samissa oli jotain mikä vetosi minuun. Sami ei ollut hyvännäköinen, vaan aika nörttimäinen. Silti aloin hiljalleen ihastua Samiin. Sami oli 16-vuotias ja minä olin 18-vuotias, ja tämä tuntui äärettömän suurelta ikäerolta tuolloin. Aloimme kuitenkin seurustella.

Vietimme kaiken aikamme yhdessä. Tämä tietenkin huononsi minun ja Sarin välejä, ja lopulta muutin Samin ja hänen äitinsä luokse. Samin äidistä tuli minulle kuin oma äiti. Maksoin pientä vuokraa Samin äidille, koska olin saanut työpaikan kassamyyjänä viereisestä supermarketista.

Vaikka tulin Samin äidin kanssa loistavasti toimeen, halusin kuitenkin oman asunnon Samin kanssa. Sami ei ollut töissä eikä koulussa, eikä halunnutkaan olla, ja minun palkkani ei olisi riittänyt kahden ihmisen elättämiseen. Tämä oli ongelma, jota pohdin päivittäin.

Eräänä päivänä loikoilin Samin ja minun sängyllä ja katselin Kauniita ja rohkeita. Sami oli kahvilla omien kavereidensa kanssa. Äiti soitti minulle. Vastasin puhelimeen omaan iloiseen tapaani. Luurista kuului äidin ääni:”Keijo on kuollut.” Menin täysin mykäksi. Pudistelin vain päätäni, ja suustani kuului ”Ei! Ei! Eieieiei!” Vaikka Keijo oli mitä oli, hän oli minulle kuitenkin rakas. En muista mitä puhuin äidin kanssa.

Minä ja Virpi olimme Keijon ainoat perijät. Koska minä olin 19-vuotias, sain rahat heti käyttööni. Tämä mullisti elämäni.

Päätimme Samin kanssa, että muutamme Keijon rivitalokolmioon asumaan. Hanna asui siellä vielä, eikä hän meinannut lähteä kulumallakaan pois. Hän myös vaati osaa Keijon rahoista itselleen. Keijon ystäville ja naapureille hän mustamaalasi minua, ja sain jopa yhden haukkumakirjeen. Lopulta äiti auttoi minua häätämään Hannan pois, ja pääsimme muuttamaan Samin kanssa kahdestaan.

Elämämme ei ollut normaalia. 19-vuotiaalla tytöllä ei pitäisi olla kymmeniätuhansia euroja rahaa käytettävänä. Ramppasimme Samin kanssa ulkomailla, ja minä ostin hienon auton. Olen monesti toivonut jälkikäteen, että olisin saanut rahat käyttöön vaikka vasta 30-vuotiaana. 19-vuotiaana ihmisen pitäisi opetella rahan arvo, ja opetella myös selviytymään omillaan.

Kotimme, eli Keijon entinen asunto, oli osa kuolinpesää, ja se piti myydä. Muutimme kerrostalokaksioon. Siinä vaiheessa minun ja Samin parisuhde ei enää toiminut. Aloimme seurustelemaan liian nuorina. Lisäksi minä olin liian kiltti, ja Sami oli hemmoteltu piloille. Erosimme monia kertoja, mutta palasimme aina takaisin yhteen. Tämä ei tehnyt hyvää masennukselleni, ja henkinen kuntoni alkoi huonontua. Sami kohteli minua huonosti. Olin ”vitun lehmä”, ”vitun ämmä” ja muutenkin aivan kelvoton tyttöystävä. Kaikki minulle rakas oli Samin mielestä täyttä sontaa. Musiikki mitä kuuntelin, oli hirveää. Kaverini olivat kanoja. Mikään ei kelvannut, tein minä mitä hyvänsä. Sami käytti henkistä väkivaltaa, ja alisti minua. Silti minä rakastin Samia todella paljon.

Näihin aikoihin ajauduin työpaikasta toiseen. Olin kaupan kassa, ärrän myyjä ja huoltoaseman myyjä. Jossain vaiheessa pääsin läheiselle Essolle myyjäksi. Työ oli rankkaa, eikä palkka ollut hyvä. Sain työpaikan kautta kuitenkin kaksi hyvää ystävää, Jasminin ja Pinjan. Jasminin kanssa kävi samalla tavalla kuin Laurankin kanssa, olimme heti samalla aaltopituudella. Pinjan kanssa olimme myös samanlaisia, mutta emme aivan niin paljon kuin Jasminin kanssa. Pinja oli minulle suurena tukena aina kun Samin kanssa oli ongelmia.

Pian Pinja kuitenkin tapasi miehen ja alkoi seurustella. Hän tuli raskaaksi ja huokui onnea. Olin tästä niin kateellinen, että aloin tahallani etääntyä Pinjasta. Pinja soitteli minulle silloin tällöin ja pyyteli kylään. Lupasin mennä, mutta samalla tiesin jättäväni vierailut väliin. Pikkuhiljaa Pinja lakkasi soittelemasta.

Eräänä päivänä Jasmin soitti minulle. Jasmin itki ja sai minut hätääntymään. ”Pinjan mies jätti Pinjan”, Jasmin sanoi. ”Pinja hirttäytyi.” Olin lamaantunut. Onneksi Sami oli kotona, mutta häneltä ei paljoa lohtua tullut. Kun itkin itkemistäni, Sami kysyi:”Meinaatko sä nyt olla tollanen koko päivän?” Onneksi äiti ja Virpi lohduttivat minua. En ole tähän päivään mennessä osannut antaa itselleni anteeksi. Minä välttelin Pinjan seuraa, koska olin niin kateellinen. Todellisuudessa Pinjalla meni niin huonosti, että päätti päivänsä. Olisinko minä voinut olla Pinjalle tukena?

Kun olimme seurustelleet Samin kanssa seitsemän vuotta, tuli viimeinen ero vastaan. Minä en tätä tiennyt, vaan oletin meidän taas palaavan yhteen. Parin viikon päästä Samilla olikin uusi tyttöystävä. Tämä melkein musersi minut. Vaikka parisuhde Samin kanssa ei ollut ruusuilla tanssimista, en halunnut enkä uskaltanut elää yksin.

Silloin tutustuin kannabikseen. Poltin pilveä joka päivä. En pystynyt olemaan yksin ja selvinpäin. Alkoholista en ole koskaan ollut kovin paljon innostunut, sillä se on tehnyt suvussani niin paljon tuhoa. Kannabis sopi minulle. Elin utupilvessä ymmärtämättä mitä ympärilläni tapahtui. Jälkiviisaana on helppo sanoa, että selvinpäin olisin saanut tehtyä erotyön paljon nopeammin pois. Pilven poltto vain lykkäsi tätä asiaa. Lisäksi kannabis auttoi masennustani pahenemaan.

Todella pian Sami meni kihloihin uuden tyttöystävänsä, Annan, kanssa. Silloin yritin itsemurhaa. Nielin kaikki lääkkeet mitä löysin asunnostani. Melkein heti perään yritin oksentaa, mutta en pystynyt. Tilasin itselleni ambulanssin ja päädyin sairaalaan. Olin noin puoli vuotta takaperin hankkinut kaksi kissaa, ja he pääsivät hoitoon Virpin luokse. Luulen, että juuri kissojen takia muutin mieleni niin pian. Ne olivat minun lapsiani, mitä niille kävisi ilman minua?

Espoossa on todella vaikeaa päästä sairaalahoitoon, mutta kuntoni takia pääsin jonojen ohi. Olin avo-osastolla Jorvin sairaalassa. Siellä sai rauhottavia pillereitä aina kun pyysi, ja niin olin pöllyssä melkein kokoajan. Kuntoni kuitenkin parani, ja parin kuukauden kuluttua palasin kotiin.

Yritin elää normaalia elämää. Minulla oli hyvä työpaikka Saunalahden asiakaspalvelussa, ja elämä alkoi muutenkin olla helpompaa. Ainoa asia mitä pelkäsin, oli että törmäisin Samiin ja Annaan jossain. Espoo alkoi tuntua liian pieneltä ja ahdistavalta, joten muutin Lahteen.

Isosiskoni Helena oli muuttanut lahteen jo noin vuosikymmen takaperin miehen perässä. Myös äiti muutti Lahteen, kun Virpi täytti 18, ja oli valmis asumaan itsekseen. Tämän takia Lahti oli minulle tuttu kaupunki.

Ostin asunnon Mukkulasta, jonne muutin pian kissojeni kanssa. En kuitenkaan viettänyt paljoa aikaa Lahdessa, sillä kaikki ystävät olivat Espoossa. Jotenkin lapsellisesti luulin saavani helposti uusia ystäviä Lahdesta.

Sain uuden työpaikan Helsingistä, missä työskentelin noin vuoden. Pitkät työmatkat alkoivat kuitenkin rasittaa minua, ja lopulta sain siirron saman firman Lahden pisteeseen. Siellä minulla oli kamala pomo, eivätkä työkaveritkaan olleet mukavimmasta päästä. Irtisanoin itsenä ja jäin kotiin.

Kun Virpi täytti 18, hän sai oman osuutensa perinnöstä käyttöön, ja hän teki saman kuin minä, eli kulutti kaikki rahansa neljässä vuodessa.

Tämän jälkeen ehdotin Virpille, että hän muuttaisi minun luokseni Lahteen. Minulla oli kolmio, eli yksi huone valmiina Virpiä varten. Virpi suostui, ja muutti kahden kissansa kanssa minun kotiini. Minulla oli tuohon aikaan kolme kissaa ja kaksi kania, eli yhteensä meillä oli aikamoinen eläintarha. Muuton aikoihin Virpi haki opiskelemaan Etelä-Suomen kosmetologikouluun, ja hänet hyväksyttiin opiskelijaksi. Virpillä lähti elämä heti sujumaan Lahdessa. Hän oli koulussa, ja koulusta hän sai heti kavereita. Olin kateellinen ja katkera. Tuntui ettei minulla ole mitään hyvää elämässäni, ja kaikilla muilla elämä sujuu ongelmitta.

Masennuin entistä enemmän. En oikeastaan liikahtanut sängystä pois. Ei vaan yksinkertaisesti ollut voimia. En jaksanut siivota, en pyykätä, en mitään. Tämä luonnollisesti kävi Virpin voimille, ja vuoden yhteisasumisen jälkeen Virpi osti yksiön ja muutti pois.

Virpin kissat eivät olleet sisäsiistejä, ja ne opettivat minunkin kissani pissaamaan lattioille. Asuntoni lattia meni piloille, mutta en jaksanut välittää. Haju kotonani oli sanoinkuvaamaton. En kuitenkaan itse tuntenut sitä, ja haju tarttui minuunkin niin pahasti, ettei äitini enää kehdannut ottaa minua mukaan mihinkään vierailuille.

Sitten vaarini kuoli. Se oli odotettavissa, koska vaarilla oli pitkään ollut huono sydän. Sitten vaari sairastui vielä leukemiaan ja eturauhassyöpään. Kuukausien kuluessa katsoimme, miten vaari kuihtui pois. Vaikka tiesin, että vaari lähtee kohta, kuolema tuli minulle järkytyksenä. Itkin viikkoja. Vaarista oli tullut minulle isän korvike ja hän oli minulle äärettömän rakas. Muutenkin vaari oli paras vaari, kenestä olen koskaan edes kuullut. Lapsena kun vietin kesä- ja hiihtolomia mummulassa, vaari järjesti minulle tekemistä. Hän vei minua ongelle, pilkille, hiihtämään, ratsastamaan.. Lomilla halusin aina ehdottomasti nukkua vaarin vieressä, joten mummu sai siirtyä olohuoneeseen. Vaarilla oli tapana aina ennen nukkumaan menoa lukea, ja kuunnella Tapio Rautavaaraa. Siihen oli hyvä nukahtaa, kun Tapio Rautavaara lauloi, ja vieressä oli vaari ja kirjan sivujen kahina. Myöhemmin minusta tuli vaarille ylpeyden aihe, koska olen lahjakas tietokoneiden, telkkareiden, digiboksien ym. asentaja. Vaari tykkäsi kertoa ihmisille, kun yläkertaan vanhaan televisioon piti asentaa vhs-nauhuri kiinni. ”Ensin mä kutsuin ammattilaisen katsomaan. Se tutki puoli tuntia, ja sanoi ettei onnistu. Sitten tuli Päivi, meni kymmenen minuuttia ja kaikki toimi kuin unelma”, vaari kertoi kaikille, jotka jaksoivat kuunnella.

Vaarin kuoleman jälkeen vointini alkoi huonontua kiihtyvämmällä tahdilla, ja aloin pikkuhiljaa vaipua psykoosiin. Aloin nähdä ympärilläni merkkejä, joita maailmankaikkeus lähetteli minulle. Jos esimerkiksi mietin jotain elokuvaa, ja myöhemmin näin siitä mainoksen, se oli ”merkki”. Tai jos pelasin jotain peliä, ja siitä tietämättään joku kaverini puhui minulle siitä pelistä, sekin oli ”merkki”. Näitä yhteneväisyyksiä oli joka puolella, ja kokoajan. Lisäksi aloin uskoa, että äiti ja Virpi vihaavat minua, ja naureskelevat minulle selkäni takana.

Ajatukseni muovautuivat niin, että tämä oli kaikki Virpin syytä, ja että Virpin pitäisi maksaa tämä minulle jotenkin. Pihistin Virpin verkkopankkitunnukset, kopioin ne, ja palautin taas Virpille. Sen jälkeen siirtelin Virpin tililtä rahaa omalle tililleni aina kun tarvitsin. Tottakai tiesin jääväni tästä kiinni, ja päätin että sinä päivänä teen itsemurhan.

Kuukausien ajan varastin Virpiltä rahaa. Elämäni oli sängyssä olemista. Makasin vaan, ja katsoin sarjoja ja elokuvia tietokoneelta ja telkkarista. Lähdin ulos vain jos eläimiltä loppui ruoka, tai minulta tupakat. Elin suurimmaksi osaksi syömällä pizzaa ja kebabia.

Sitten koitti päivä, kun sain tekstiviestin Virpiltä:”Miksi vitussa mun tililtä on siirtynyt sun tilille 300 euroa?”

Varasin heti ajan lääkärille. Lääkärille selitin miten olin mukamas juuri eronnut ja kärsin kamalista uniongelmista. Lääkäri määräsi minulle 100 kappaletta Tenoxeja. Menin kotiin, join pullon viinaa ja nielin unilääkkeet. Lääkepäissäni olin laittanut facebookiin jonkun ihmeellisen viestin hyvästeistä. Sen perusteella äiti ja Helena huolestuivat minusta.

Muistan hatarasti kun äiti tuli asuntooni ja löysi minut. Äiti soitti paikalle ambulanssin ja minut vietiin sairaalaan. Ensimmäinen selkeä muistikuva minulla on, kun lääkäri seisoo vieressäni, ja kertoo että minulla on keuhkokuume – tullut siitä kun oksennusta on mennyt keuhkoihin. Olin yhden yön tarkkailussa, ja toisen yön sisätautiosastolla. Sitten minut tultiin hakemaan psykiatriselle. Sain itse valita olenko hoidossa pakosti vai vapaaehdoisesti. Päätin jäädä hoitoon vapaaehtoisesti.

Osastolla lääkitykseni uusittiin. Kun olin syönyt uusia lääkkeitä melkein kaksi viikkoa, aloin nähdä omat harhani harhoina, ja tajusin muutenkin omat vainoharhaiset ajatukseni. Silloin psykoosini paljastui. Kerroin tästä Helenalle ja Helena kertoi asiasta äidille. Tämän jälkeen kukaan Virpiä lukuunottamatta ei ollut minulle enää vihainen. Tietenkään kukaan ei hyväksynyt Virpiltä varastamista, mutta nyt oli olemassa jonkinlainen syy ja selitys käytökseeni.

Olin akuuttiosastolla kolme viikkoa, ja tämän jälkeen minut siirrettiin kuntoutusosastolle. Siitä alkoi vaikea polku. Minun ei annettu olla rauhassa, vaan minua pakotettiin tekemään asioita, mitä en halunnut tai jaksanut. Aamulla oli lähdettävä kävelylle, päivällä oli osallistuttava ryhmiin, ja sosiaalityöntekijällä oli käytävä. Tuolloin kaikki tuntui kohtuuttomalta. Sain kamalia draamakuningatarkohtauksia, jotka eivät ole ollenkaan minun tapaistani. Olen yleensä ystävällinen, kiltti ja sopeutuvainen ihminen. Potilaana olin haastava, enkä päästänyt varmasti yhtäkään hoitajaa helpolla, mutta hoito alkoi tuottaa tulosta. Aloin saada pikkuhiljaa toimintakykyä takaisin. Ajatukseni alkoivat olla terveempiä, eikä minun enää tehnyt mieli vain maata omissa oloissani. Kävelin paljon sairaalan ympäristössä ja aloin ystävystyä muiden potilaiden kanssa.

Äiti, Virpi ja Helena olivat raivanneet asuntoni tyhjäksi, ja asuntoni oltiin haltuunotettu taloyhtiön toimesta huonon kunnon ja maksurästien takia. Olin siis asunnoton. Tämä asetti uuden haasteen kuntoutumiselle, sillä en tiennyt mikä toimintakyky minulla oli ”oikeassa” maailmassa. Aloin myös pikkuhiljaa olla kotiutumikunnossa.

Lemmikkejä minulla ei enää ollut. Ne oli annettava eläinsuojelulle, koska niille ei löytynyt hoitajia. Tämä on asia mitä en edelleenkään pysty ajattelemaan ilman kyyneleitä.

Lääkärin ehdotuksesta hain asuntoa Päijät-Hämeen sosiaalipsykiatrisen säätiön tukiasunnoista. Haastattelun jälkeen pääsin asuntojonoon. Lähetin asuntohakemuksia myös kaikkiin muihin paikkoihin, mitä keksin, mutta mistään ei asuntoa kuulunut. Salaa olin tästä huojentunut, sillä halusin säätiön tukiasuntoon. Se kuullosti juuri siltä ratkaisulta, mitä tarvitsin. En ollut valmis asumaan vielä itsenäisesti, mutta olin aivan liian hyvässä kunnsssa palveluasumiseen.

Minut kuitenkin painostettiin muuttamaan Kaunisharjun palvelukotiin. Osaston sosiaalityöntekijä kertoi, että säätiön asuntojonosta minun pitäisi poistua vasta kun olisin asunut palvelukodissa kaksi viikkoa.

Palvelukoti oli kamala paikka. Talo oli vanha ja siellä haisi. En halua kuullostaa omahyväiseltä, mutta olin ihan eri luokassa verrattuna muihin asukkaisiin.

Kun olin asunut palvelukodissa viikon, sain puhelun säätiöltä. Minulle tarjottiin asuntoa Launeelta. Kävimme äidin kanssa ajelemassa ja katsomassa missä on Kivikatu 5. Vastassa oli uusi ja siisti kerrostalo, en meinannut pysyä nahoissani innostukseltani. Muutaman päivän kuluttua pääsin katsomaan asuntoa sisältäpäin, ja se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Siitä muutaman päivän kuluttua kirjoitettiin vuokrasopimus, ja seuraavana päivänä muutin ihanaan kaksiooni.

Sain äidiltä patjan, ja muita huonekaluja minulla ei ollutkaan. Kaikki vanhat huonekalut oli lentäneet roskiin hajun ja kunnon takia, kuten myös suurin osa vaatteistani. Oli minulla sentään tv, digiboksi, tietokone, kodinkoneet ja astiat. Kirjoja ja sekalaista tavaraa löytyi myös muutaman laatikon verran.

Kun tukitiimi, eli ihanat Ritva ja Arja, kävivät ensimmäistä kertaa luonani, sain vinkin käydä kirpputori Kontissa ostamassa huonekaluja. Kun sosiaalihuolto antoi tähän rahaa, marssimme äidin kanssa Konttiin. Ostin sängyn, sohvan ja kirjahyllyn naurettavan pienellä summalla. Sain kotiini myös tv-tason ilmaiseksi Helenalta.

Tämän myötä uusi arki, ja uusi elämä alkoi käynnistyä. Ihmeekseni huomasin pitäväni tiskaamisesta ja siivoamisesta. Mikään asunto ei ollut koskaan tuntunut niin paljon kodilta, kuin tämä.

Eräänä päivänä tajusin, etten ole enää masentunut. Ensimmäistä kertaa aikuisiällä minulla oli toimintakykyä. Itsetuhoisia ajatuksia ei ollut ollut kuukausiin. Muutenkin tulevaisuus alkoi näyttää valoisalta. Itseasiassa aurinkoiselta. Jopa Virpin kanssa välit alkoivat vähitelleen parantua.

Aloin ottaa yhteyttä ystäviin, jotka olivat jääneet elämästäni pois masennuksen myötä. Ihaninta oli nähdä pitkästä aikaa Jasmin, ja lapsuudenystäväni Mirka. Jasminin kanssa kävimme laivallakin, ja nyt lähitulevaisuudessa Jasmin on tulossa luokseni viettämään viikonloppua. Mirka on tulossa luokseni vappua viettämään.

Äiti on minulle suurena tukena nykyään. Meillä on edelleen omat ongelmamme, mutta en tulisi toimeen ilman äitiäni. Joitain ongelmia ei vain voi ratkaista, ja silloin ne kannattaa jättää omaan arvoonsa.

Aloin myös kiinnostua enemmän säätiön toiminnasta, ja kerroin olevani kiinnostunut kokemusasiantuntijan paikasta. Tietämättäni säätiöllä oli alkamassa projekti missä asiakkaita otetaan enemmän mukaan säätiön toimintaan, ja nyt olen mukana siinä. Minusta tulee kokemusasiantuntija.

Vaikka elämäni on ollut rankkaa ja vaikeaa, olen tyytyväinen siihen. En muuttaisi montaakaan asiaa menneisyydestäni. Tämän 30 vuoden aikana olen kokenut enemmän aioita, kuin mitä jotkut kokevat koko elämänsä aikana. Aikomuksenani on kääntää nämä surulliset asiat voitoksi, ettei mitään ole kärsitty turhaan. Minua lohduttaa, että voin ehkä auttaa ihmisiä, jotta heidän ei ehkä tarvitse käydä niin syvällä pohjalla kuin mitä minä kävin.

Loppuun vielä lempikappaleeni lyrikat. Minusta se kertoo minun elämästäni.

 

Staind – so far away

 

This is my life
Its not what it was before
All these feelings I've shared
And these are my dreams
That I'd never lived before
Somebody shake me
'Cause I
I must be sleeping

Now that we're here,
It's so far away
All the struggle we thought was in vain
All in the mistakes,
One life contained
They all finally start to go away
Now that we're here it's so far away
And I feel like I can face the day, and I can forgive
And I'm not ashamed to be the person that I am today

These are my words
That I've never said before
I think I'm doing okay
And this is the smile
That I've never shown before

Somebody shake me 'cause I
I must be sleeping